Kirkon mediasäätiö on myöntänyt tukea 19 ohjelmahankkeeseen yhteensä 104 000 euron arvosta. Kaksi kertaa vuodessa tukia jakava säätiö sai kevään…
Elokuvaohjaajat Satu Majava ja Joel Tainio ovat voittaneet Kirkon mediasäätiön vuoden 2024 palkinnon dokumentillaan Do No Harm. Dokumentti palkittiin Tampereen elokuvajuhlien kotimaisessa kilpailussa, jossa oli…
Kirkon mediasäätiö on myöntänyt tukea 17 ohjelmahankkeeseen yhteensä 81 500 euron arvosta. Kaksi kertaa vuodessa tukia jakava säätiö sai syksyn…
Hae aiempia tiedotteita hakusanalla “Kirkon mediasäätiö”
Kirkon mediasäätiö on jakanut vuodesta 2017 lähtien palkinnon Tampereen elokuvajuhlien kotimaisessa kilpailussa. Kirkon mediasäätiön palkinto on suuruudeltaan 1500 euroa. Se jaetaan yhdelle kotimaiselle elokuvalle kerrallaan ja se myönnetään elokuvan ohjaajalle. Palkinnon myöntämisperusteissa painotetaan elokuvien teknistä ja taiteellista korkealaatuisuutta sekä sellaisia teemoja, jotka kutsuvat katsojat pohtimaan kristillistä arvomaailmaa.
Säätiö jakaa vuosittain Oulun lasten ja nuorten elokuvien festivaalilla Katso minuun… -palkinnon. Kirkon mediasäätiön palkinnolla tuetaan kotimaista lasten ja nuorten elokuvaa sekä kannustetaan elokuvantekijöitä kristillisen vastuun ja arvomaailman pohdintaan. Palkinto jaetaan yhdelle kotimaiselle elokuvalle kerrallaan ja se myönnetään elokuvan ohjaajalle. Palkinnon suuruus on 1 500 euroa.
Kirkon mediasäätiön palkinnon tuomarina toimi säätiön hallituksen jäsen, viestintäpäällikkö Markus Luukkonen Lahden seurakuntayhtymästä.
”Myötätunto on ihmiskunnan supervoima, ja nyt sitä tarvitaan enemmän kuin pitkään aikaan. Kirkon mediasäätiön valitseman elokuvan päähenkilö kokee syvää myötätuntoa sekä velvollisuutta auttaa”, Markus Luukkonen sanoo palkintoperusteluissaan.
Palkittu elokuva on kuvaus ukrainalaisesta lääkäristä, Oksanasta, joka asuu Suomessa. Kun sota syttyy, Oksana ei tiedä, mitä hänen tulisi tehdä. Oksanalla ei ole lupaa toimia Suomessa lääkärinä, ja Ukrainassa hänelle olisi enemmän kuin tarvetta.
”Kun Venäjän brutaali hyökkäys Ukrainaan alkaa, avustuskuljetukset käynnistyvät jo ennen kuin humanitäärisiä ketjuja on ehditty rakentamaan. Videokamera kiertää avustustyön eturintamassa sodan ennakoimatonta rytmiä mukaillen ja onnistuu tavoittamaan myös auttajien kokemat konfliktit ja epävarmuuden. Katsojan muistiin jää kuitenkin päällimmäiseksi hiljainen ymmärrys siitä, että toivo syntyy tekemällä”, Luukkonen sanoo.
Palkinnon tuomarin Juha Rajamäen perustelut
”Tänä vuonna noiden 36 kotimaisen kilpailun ohjelmien joukossa oli useampia säätiön palkintoperusteiden mukaisia ohjelmia.
Tämä voittajaksi valikoitunut dokumentti on kuvaus siitä, miten aikuinen poika etsii yhteyttä isäänsä, yhteyttä, jota ei lapsuudessaan löytänyt, kun isä ei koskaan katsonut kohti.
Elokuvan kehyskertomuksena on metallisen portin työstäminen valmiiksi kotitalolle johtavan tien päähän, kodin, jonka isä rakensi, mutta joka vielä vuosikymmenienkin päästä on vielä osin vaiheessa, kuten moni muukin asia pihapiirissä ja ehkä elämässäkin. Haparoiden poika ja isä lähestyvät toisiaan ja kummallekin avautuu uusia ehkä kätkettyjäkin ajatuksia ja toiveita toistensa elämästä sekä niistä miehen malleista, jotka he ovat aikanaan saaneet. Portin valmistumisen myötä myös poika ja isä tuntuvat löytävän tien toistensa luokse, epätäydellisinä mutta kuitenkin valmiina hyväksymään toisensa sellaisena kuin ovat. Anteeksianto ja hyväksyntä avaavat portteja yhteiselle tielle.
Armotonta menoa – hoivatyön lauluja on tumman huumorin sävyttämä dokumentaarinen lauluelokuva suomalaisen vanhusten hoivan tilasta, hoivatyön tekijöistä ja kokijoista hoivan markkinoilla. Dokumentaaristen episodien ja laulujen kautta elokuva kertoo kriisiytyneen vanhushoivan arjesta. Armotonta menoa – hoivatyön lauluja ensi-ilta elokuvateattereissa on Suomessa 8.4.2022. Kirkon mediasäätiön palkinnon tuomarina toimi säätiön hallituksen varajäsen Elina Vitkala.
Vitkalan mielestä Kirkon mediasäätiön palkinnon kriteerit kuvaavat hyvin tämän vuoden palkinnon voittajaa:
”…elokuva herättää katsojassa tietoisuuden elämän näkymättömästä todellisuudesta, siinä käsitellään kristillistä vastuuta nyky-yhteiskunnassa, siinä otetaan huomioon lähimmäisen rakkaus, toivo, ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioitus, syrjityssä asemassa ja painostuksen kohteena olevat ihmiset, oikeudenmukaisuuteen, yhteisvastuullisuuteen, rauhaan ja sovintoon pyrkiminen…”
”…ettei laiha kylmäinen mummo paleltuisi”
Kirkon mediasäätiön palkinto on suuruudeltaan 1500 euroa. Se jaetaan yhdelle kotimaiselle elokuvalle kerrallaan ja se myönnetään elokuvan ohjaajalle. Palkinnon myöntämisperusteissa painotetaan elokuvien teknistä ja taiteellista korkealaatuisuutta sekä sellaisia teemoja, jotka kutsuvat katsojat pohtimaan kristillistä arvomaailmaa.
Palkinnon tuomarina toimi Fred Nordström:
“Kirkon mediasäätiö tukee ja palkitsee elokuvia ja ohjelmia, jotka nostavat esille kysymyksiä ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittamisesta, antavat äänen vähemmistöille, syrjityssä asemassa tai painostuksen kohteena oleville ihmisille, elokuville tai ohjelmille missä oikeudenmukaisuuteen, yhteisvastuullisuuteen, rauhaan ja sovintoon pyrkiminen on etusijalla.
Kirkon mediasäätiö palkitsee tänä vuonna Tampereen elokuvajuhlilla elokuvan, joka kuvaa kansan taistelua olemassaolonsa puolesta, se maalaa kuvaa kansasta joka elää kolonialistisessa ikeessä. Elokuvassa kuvaillaan kuinka kansanryhmään kuuluville ihmisille kerrotaan että heidät pitäisi tappaa, heidän maitaan ostetaan ja kulttuuri omitaan tai assimiloidaan enemmistön kulttuuriin. Tiedämme että maailma ja historia on vastaavia kertomuksia täynnä, mutta se että kertomus sijoittuu nykyaikaan ja Suomeen tekee elokuvasta hätkähdyttävän.
Tämä dokumenttielokuva siirtää katseen itseemme. Se vaatii katsojalta myös kuuntelemisen jalon taidon mutta jos ja kun sanoille antaa aidosti tilaa on mahdotonta olla liikuttumatta kanssaihmisten elokuvassa esille tuomien tunteiden mukana eikä vähättelylle jää sijaa. Elokuva luo Saamen kansan tärkeistä asioista rehellisen kuvan eikä sorru kliseihin vaan pikemminkin käyttää rauhallista kuvitusta vastakohtana meille kaikille tutuille stereotypioille.
Elokuva on tärkeä muistutus meille Suomalaisille siitä, että meilläkin on oma historiamme sortajina.”
Palkinnon tuomarina toimi Mikko Hieta.
Palkinnon perustelut:
“Täällä Tampereen elokuvajuhlien kotimaisessa kilpailussa on nähty taidokkaita teoksia lähimmäisenrakkaudesta, oikeudenmukaisuudesta, sovituksesta ja anteeksiannosta, jokaisen elämän arvokkuudesta sekä maailmankaikkeuden arvoituksista, jotka eivät antaudu ihmisen havainnoitaviksi.
Kirkon mediasäätiö haluaa palkita elokuvan, joka on yhtä aikaa ajankohtainen ja ajaton. Sen äärelle voi pysähtyä pohtimaan suuria kysymyksiä: yksinäisyyttä, lapsettomuutta, lähimmäisyyden rajoja, kaiken katoavaisuutta ja sitä mikä elämässä on merkityksellistä.
Elokuvantekijästä sukeutuu tässä dokumentissa modernin ajan laupias samarialainen, joka tarjoutuu auttamaan tuntematonta. Samalla katsoja tempautuu jännittävälle tutkimusmatkalle, joka paljastaa millaista iloa ja murhetta yhden lähimmäisen elämänmatkalle on mahtunut.
Tämä elokuva on syvästi koskettava, inhimillinen ja lohduttava muistutus siitä, että elämä itsessään on merkityksellistä, vaikka muistot myöhemmin pyyhkiytyisivät ajan virtaan.”
Palkinnon tuomarina toimi Seppo Simola.
“Kirkon mediasäätiö tukee ja palkitsee elokuvia ja ohjelmia, jotka vievät ihmiset pohtimaan syviä arvoja, ihmisten välistä rauhaa ja rakkautta sekä elämänkatsomuksen ja uskonnon kysymyksiä, niin sanotusti ”syntyjä syviä, asioita ainoisia”.
Euroopan historia kertoo synkkiä tarinoita siitä, mihin ihmisten välinen epäluulo, toisin ajattelevien ja uskovien syrjiminen sekä ennakkoluulojen lietsominen johtaa. Nämä kysymykset ovat tämän päivän Euroopassa jälleen pelottavan ajankohtaisia.
Kirkon mediasäätiö palkitsee tänä vuonna Tampereen elokuvajuhlilla elokuvan, joka käsittelee hyväntuulisella, jopa hauskalla tavalla, mutta samalla syvälle johdattaen eri tavalla ajattelevien ja uskovien ihmisten keskinäistä yhteyttä ja ystävyyttä. Elokuva sisältää kirjaimellisesti runsain määrin elämänkatsomuksellista ja uskonnollisesta pohdintaa. Kysymyksiä, jotka koskettavat ja kiinnostavat myös lapsia. Elokuva vie myös traagisella tavalla suoraan tämän päivän eurooppalaisen elämän kipupisteiden äärelle.”
Palkinnon tuomarina toimi Eva Wäljas:
“Usko, toivo ja rakkaus. Siinä kolme näkökulmaa, joiden läpi olen Kirkon mediasäätiön tuomarina katsonut kilpailun elokuvia. Kirkon Mediasäätiön palkintoperusteissa elokuvalta edellytetään kristillisten arvojen esiintuomista: lähimmäisenrakkautta, kristillistä toivoa ja vastuuta niin lähimmäisistä kuin ympäristöstäkin.
Tehtävä on ollut innostava ja haastava: useampikin kilpailun elokuvista nostaa näitä teemoja esiin. Silti yksi elokuva onnistuu sisällyttämään nämä kaikki.
Elokuva on kuvaus kahtiajakautuneesta Suomesta mutta itselleni se on ennen kaikkea kuvaus ihmisestä, joka on pohjimmiltaan samanlainen Honkajoelta Helsinkiin: jokaisella meistä on tarve uskoa, toivoa ja rakastaa sekä tulla rakastetuiksi. Elämä on sarja myötä- ja vastoinkäymisiä ja molemmissa on onnellista, jos rinnalla on joku jakamassa ne.
Erityisen arvokkaana pidän elokuvan hienovaraista ja arvostavaa tapaa käsitellä uskoa. Usko näyttäytyy yksilön ja perheen voimavarana, lähimmäisenrakkautena ja arjen valintoina, armona ja anteeksiantona, luottamuksena ja toivona silloinkin kun usko on koetuksella. Uskoa ei eristetä erilliseksi saarekkeeksi vaan se on osa elämää, ihan niin kuin päähenkilöiden työkin.
Elokuva on korkealaatuinen ja hyvin tehty. Erityinen ansio on ohjaajan arvokas kyky katsoa kohdettaan lempeän myötätuntoisesti.”
Palkinnon tuomarina toimi dokumenttiohjaaja Jean Bitar:
“Tänä vuonna kotimaisessa kilpailussa oli paljon hyviä elokuvia. Sekä pitkiä että lyhyitä. Näin ollen tuomarin tehtävä ei ollut helppo.
Kirkon mediasäätiön palkintoperusteissa todetaan palkittavasta elokuvasta mm. miten siinä käsitellään kristillistä vastuuta nyky-yhteiskunnassa, miten otetaan huomioon lähimmäisen rakkaus, kristillinen toivo, ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioitus, syrjityssä asemassa ja painostuksen kohteena olevat ihmiset, oikeudenmukaisuuteen, yhteisvastuullisuuteen, rauhaan ja sovintoon pyrkiminen.
Itse koin, että viime aikoina on ollut erittäin paljon erilaisia ohjelmia, jotka käsittelevät pakolaisuutta ja maahanmuuttajia. Jopa niin paljon, että ajattelin, että valintani kohdistuu johonkin muuhun aiheeseen. Mutta, kun näin elokuvan, joka tasapuolisesti käsittelee suomalaista todellisuutta ja sen haavoja, ja jossa on annettu tilaa eri näkökannoille, koin, että sellainen puheenvuoro on tärkeä. Sen ajankohtaisuutta ei voi korostaa liikaa, ajatellen vaikka kuluneen viikonlopun tapahtumia.
Olen itse maahanmuuttaja, joka on asunut Suomessa yli kolmekymmentä vuotta ja siten mielestäni pystyn tarkastelemaan tätä kysymystä sekä maahanmuuttajana että suomalaisena. Siksi näen että tällaisia puheenvuoroja tarvitaan, puheenvuoroja joissa ihmiset puhuvat toisilleen toisiaan kunnioittaen. Kaksi miestä saunassa ilman naamioita, ilman erilaisia tunnuksia, toisiaan kuunnellen ja toisiaan kunnioittaen, se on kuva sellaisesta Suomesta, jonka haluaisin voimistuvan. Ohjelma on rehellinen, hyvin tehty ja taiteellisesti korkeatasoinen ja siten täyttää palkinnon saamisen edellytykset.
Kiehumispiste on dokumenttielokuva, joka esittelee vihaisen ja jakautuneen Suomen eri osapuolet Odinin sotureista turvanpaikanhakijoihin – kunnioittaen ja stereotypioita karttaen. Se on tarkoitettu johdannoksi ja keskustelun herättäjäksi ja katsottavaksi yhdessä kaikkialla siellä missä ihmiset kohtaavat.
Katso minuun… -palkinnon tuomarina toimi säätiön hallituksen jäsen, elokuvatuottaja Outi Rousu.
Rousun mukaan elokuva sitoo taitavasti yhteen kolme tarinaa. Elokuva seuraa läheltä päähenkilön, nuoren miehen pohdintaa elämänvalinnoistaan ja omasta identiteetistään.
”Elokuva käsittelee päähenkilönsä kautta vähemmistöjen, tässä saamelaisten, kulttuuria ja asemaa. Samalla se korostaa luonnon merkitystä elämässämme ja tarvetta elää sovussa luonnon kanssa. Elokuva herättää katsojassa pohdintaa elämänarvoista sekä kysymyksen ympäristön tilasta ja ilmastonmuutoksesta koko maapallolla”, Rousu sanoo.
Outi Rousun mukaan festivaalin kotimaisessa kilpailussa oli ehdolla kymmenen keskenään erilaista elokuvaa. Ehdokkaina oli draamaa, seikkailullisia elokuvia ja nuorten kasvutarinoita.
”On hyvä, että suomalainen elokuva moniarvoistuu ja tuo esiin myös maamme vähemmistöjen tarinoita. Tänä vuonna ehdokkaana oli muun muassa maahanmuuttajataustaisen lapsen oma tarina ja maahanmuuttajien itsensä tekemä elokuva heidän elämästään lähiöissä”, Rousu sanoo.
Palkinnon tuomarin Urpu Sarlinin perustelut palkinnolle:
”Katso minuun” on jokaisen lapsen toive ja tarve. Lapsi haluaa tulla nähdyksi. Hän tarvitsee hyväksyvää ja ymmärtävää katsetta.
Palkittavassa elokuvassa tämä toive toteutuu monin tavoin. Samalla siinä välittyy jotakin hyvin aitoa lapsen tavasta havainnoida ja elää hetkessä.
Elokuvan näkökulma on täysin lapsen. Tarina kerrotaan tiiviisti ja eleettömästi. Valinta on taitava: Kun kerronnassa ulkoisia tapahtumia on vähän, lapsen sisäinen maailma nousee esiin. Hän säikähtää, tyyntyy, uppoutuu ajatuksiinsa. Ilo nousee nopeasti, onni näkyy hymynä peilissä. Pelko ja kauhu unohtuu, kun mieleen nousee jotakin muuta. Vaikka tarina on lopulta dramaattinen, on paljon tilaa myös huolettomuudelle.
Lapsen huolia ja huolettomuutta varjelee elokuvassa kaksi aikuista. Äiti pakkaa lapsensa mukaan sen, mitä hän tarvitsee, katsoo perään huolestuneena, mutta luottaa siihen, että tämä selviää. Satunnaisempi tuttu auttaa lasta pienellä teolla, mutta näkee myös tämän jokapäiväisten tarpeiden taakse. Hän antaa lapselle jotakin omaa ja ihmeellistä – unelman ainekset.
Teemaltaan elokuva on hyvin ajankohtainen. Tarinan lapsi elää sodan keskellä, kuten miljoonat lapset Euroopassa nyt. Omalta osaltaan elokuva voi auttaa ymmärtämään ja auttamaan myös nyt sodan jaloissa eläviä lapsia.
Elokuva on taidokas kokonaisuus. Kerronta on tempoltaan hidasta, mutta pitää maagisella tavalla otteessaan. Kuvakulmat korostavat lapsen näkökulmaa. Päärooli näytellään hienovaraisesti ja pakottomasti. Lapsen kokemusmaailma on kaiken keskiössä.”
Palkinnon tuomarina toimi Paula Heino:
“Elokuva perustuu Väinö Riikkilän vuonna 1951 ilmestyneeseen kirjaan Viimeiset kaanit. Suomalaisille tutut seikkailukirjat sijoittuvat Kotkaan, Kaakkois-Suomeen. Kyseessä on sadunomainen tarina, jonka hahmojen kautta lapset pääsevät turvallisesti jännittävälle seikkailulle. Elokuvan kantavia teemoja ovat ystävyys, luottamus, yhteisöllisyys ja toisista välittäminen. Tähän päivään tuotu käsikirjoitus nostaa esiin Itämeren rehevöitymisen ja Kymenlaakson rakennemuutoksen, jotka koskettavat poikien ja heidän perheidensä elämää.”
Tuomari Monica Vikström-Jokelan perustelut palkinnolle:
“Lapsen kasvot. Nuoren ihmisen kasvot. Ne ovat lasten- ja nuortenelokuvan kallisarvoisin resurssi.
Festivaalin seitsemästä kotimaisen sarjan finalistista viidessä nousee esille lapsen ja vanhempien suhde, vaikkakin hyvin eri tavalla käsiteltyinä. Kun aikuinen tekee elokuvan lasten ja vanhempien haavoittuvasta suhteesta, on haasteellista pitäytyä lapsen näkökulmassa. Jos ohjaaja siinä onnistuu, on lopputulos vahva.
Vuoden 2020 Katso minuun…-palkinto menee dokumenttielokuvalle Rakas äitini ja ohjaajalle Paul-Anders Simmalle. Ohjaaja, kuvaaja ja leikkaaja pysyvät läpi pitkän dokumenttinsa hyvin lähellä Dashan ja Alyonnan kasvoja seuratessamme heitä pikkutytöistä aikuistuviin teineihin. Lähikuvien johdonmukainen käyttö pitää katsojan kosketusetäisyydellä päähenkilöihin, kun taas aikuiset haastateltavat jäävät etäisemmiksi myös kuvakerronnallisesti. Siksi tämä perinteisin keinoin rakennettu dokumentti rikkoo kuvaruudun yllättävällä voimalla ja menee katsojan ihon alle. Kun herää seuraavana päivänä, huomaa ajattelevansa Dashaa ja Alyonnaa, ja haluavansa tietää heistä enemmän.
Kertojan ääni on asiallisen runollinen. Uskonnolliset elementit herättävät sekä kunnioitusta että kysymyksiä: Kuinka äitinsä hylkäämä teini voi ajatella, että hän maksaa äitinsä synneistä?
Rakas äitini on kertomus siitä, miten lohduttoman palavasti jokainen kaipaa omien vanhempiensa rakkautta. Samalla se kertoo siitä lohdutuksesta, jonka oman historiansa löytäminen antaa. Samoin siitä, että jos vanhempiesi suoja pettää, toiset ihmiset voivat kutoa sinulle uuden suojaverkon.”
Palkinnon tuomarina toimi säätiön hallituksen jäsen Markku Jalava.
“Vedenneito on kaunis kuvaus Saimaalta ja sen rannoilta. Eikä se ole vain kaunis luonnonkuvaus, vaan myös toiminnallinen elokuva, jossa kaksi nuorta retkeilee Saimaalla ja tutustuu sen rantoihin, kasveihin ja eläimiin. Norppa on heidän mielenkiintonsa kohteena.
Vedenneito on ajankohtainen puheenvuoro ilmasto- ja ympäristökeskusteluun. Se ei uhkaa eikä pelottele, vaan lähestyy aihetta myönteisen kautta. Elokuva kertoo, miksi meidän kannattaa puolustaa luontoa ja ympäristöämme. Se kannustaa lähtemään luontoon ja nauttimaan siitä.
Vedenneito ei esitä vaatimuksia, vaan kuvaa, mitä hyvää luonto meille antaa. Näin se ei ole luomassa ilmastoahdistusta, vaan päinvastoin sitä lieventämässä. Luonto on vielä meidän, siitä tulee nauttia ja pitää huolta.
Elokuvan kohteena ovat erityisesti lapset ja nuoret, jotka voivat luontevasti samaistua elokuvan kertojina oleviin sympaattisiin päähenkilöihin Emikaan ja Anttiin. Siinä on myös huumoria ja se ottaa kantaa erilaisuuteen.
Käsikirjoitus on monipuolinen ja kuvaus erinomaista. Musiikki johdattaa kerrontaa eteenpäin. Ohjaus ja leikkaus takaavat, että katsoja ei pitkästy. Luonto tarjoaa paljon yllätyksiä.”
Palkinnon tuomarina toimi Kirkon mediasäätiön hallituksen jäsen , uutispäälikkö Pauli Juusela.
Tuomarin perustelut:
“Supersankarielokuvat ovat nykyelokuvan kassamagneetteja, joiden sankareilla on yliluonnollisia kykyjä.
Usein supersankarit ovat tavallisia ihmisiä, joiden elämässä sattuu jotain traagista ja yllättävää.
Tai sitten heitä puree hämähäkki. Tässä tapauksessa marsu.
Tenan elokuvan supersankari eli supermarsu on poikkeuksellinen, lapsille sopiva ja hauska sankari: se on pörröinen ja pehmeä, mutta lentävä ja verryttelyasussa.
Elokuvassa on käytetty perinteisen kuvakerronnan ja animaation yhdistelmää paitsi supermarsussa myös silakoissa, jotka nousevat kapinaan, koska margariinitehdas saastuttaa niiden elinympäristön.
Oikeastaan elokuvan supersankari on kuitenkin Emilia, jota hienosti esittää Elli Jäppinen. Emilia nimittäin oivaltaa, että hän voi olla rohkea ihan tavallisena Emiliana, ei vain supermarsuna. Supermarsuna hän ratkaisee ympäristöongelman, Emiliana hän löytää rohkeuden asettua parhaan ystävänsä rinnalle.
Elokuva on hauskasti käsikirjoitettu ja vauhdikkaasti ohjattu. Siinä on hyvä tarina ja se on ajankohtainen. Ympäristöongelmaa, Itämeren saastumista, käsitellään lapsille sopivalla tavalla. Myös koulukiusaamista käsitellään oivaltavasti, sillä elokuvassa tehdään selväksi, että kiusaamiseen tarvitaan myös sen mahdollistavat sivustakatsojat. Huumorin kautta saadaan käsiteltyä vaikeita asioita.”
Vuoden 2017 palkinnon tuomarina on toiminut Kirkon mediasäätiön hallituksen jäsen Nina Granvik-Wallgren
Nina Granvik luonnehtii elokuvaa seuraavasti: “Elokuvan työryhmällä on ollut rohkeus yrittää tavoittaa vaikeata kohderyhmää, teinejä. Kertomus välittää sen, että vaikka olemme puutteellisia ihmisiä niin meillä pitää olla rohkeutta taistella toistemme puolesta. Jos on rohkeutta olla rehellinen, voi saada apua. Nössö-isästä voi tulla sankari, aikuiset voivat myös näyttää tukensa. Tässä elokuvassa hahmottuu neljä klichéetä, jotka draamassa yllättävät katsojan. Käsikirjoitus, kuvakerronta, näyttelijät ja äänimaailma yhdessä pitävät kiinnostuksen koko elokuvan aikana. Elokuvan vahvuus on sen inhimillinen huumori. Uskon että elokuvasta syntyy dialogi sukupolvien välillä.”
Elokuvassa jäyhä maanviljelijäisä ja hänen poikansa joutuvat yhteiselle apteekkimatkalle, kun teinipojalle sattuu pieni vahinko tyttöystävänsä kanssa.”
Tuomarin, Elina Rislakin perustelut palkittavasta elokuvasta:
“Pienen tytön maailmaan katsojan vievä riipaisevan rehellinen teos. Tarina uppoaa syvälle tajuntaan ja herättää katsojassaan vahvasti empatiaa. Loistavat näyttelijäsuoritukset ja upea näyte ohjaajan kyvykkyydestä. Elokuva meille kaikille”
Elokuvan tausta:
Elokuvassa 12-vuotias Varpu on kovaa vauhtia varttumassa aikuiseksi. Hänen äitinsä ei halua kasvaa isoksi. Tyttö ei ole koskaan tavannut isäänsä. Eräänä iltana Varpu saa tarpeekseen: hän ajaa varastetulla autolla Ouluun etsimään isäänsä, josta tietää vain nimen. Tämä ei kuitenkaan ole sellainen, mitä tyttö odotti.
Tuomarin, Kirsi Tykkyläisen perustelut palkittavasta elokuvasta:
”Kirkon Mediasäätiön Katso minuun… -palkinnon annan ohjaajille Jenni Kangasniemi ja Aino Suni elokuvasta IF I RULED. Se on kaunis ja harmoninen elokuva joka kehottaa: Katso minuun, kuule minua ja näin toteuttaa palkinnon teemaa yksinkertaisella mutta vaikuttavalla tavalla. IF I RULED on koskettava, puhutteleva ja vahva vetoomus nuorilta aikuisille.”
Lyhytelokuva If I ruled on syntynyt Aino Sunin ja Jenni Kangasniemen pääkaupunkiseudulla järjestämän nuorten työpajan lopputuotoksena. Kuusi teinityttöä avautuu asioista, jotka heidän arjessaan harmittavat. He kertovat toiveistaan ja siitä, millaisiksi he haluaisivat tilanteensa muuttaa, jos saisivat itse päättää. Nuoret itse ovat osallistuneet myös elokuvan käsikirjoittamiseen. Elokuva yhdistelee dokumenttia ja fiktiota. Nuoret kertovat ensin ongelmasta. Teemat vaihtelevat koulukiusaamisesta rakkaushuoliin. Lopuksi kerrotaan ja joissakin tarinoissa draamallisesti esitetään, millä tavalla he muuttaisivat tilannetta, jos heille vain annettaisiin valta vaikuttaa asioihin.
Tuomarina toimi Timo Korhonen:
“Mohamudin elokuva lähestyy monia lapsia henkilökohtaisesti koskettavaa vanhempien avioeroa tai sen uhkaa aidosti lapsen näkökulmasta ja vie katsojan samaistumaan liian harvoin käsiteltyyn lapsen kokemukseen. Tarinan alkuasetelma motivoi nopeasti teeman ja saa katsojan eläytymään päähenkilön tunteisiin ensi minuutista lähtien. Samalla alkuasetelman väärinkäsitys kantaa odotusta läpi elokuvan.
Elokuva vie nuoren päähenkilön tuntemaan epävarmuuteen ja jopa masennukseen, mutta osoittaa myös millainen voima ystävyydellä on tuossa tilanteessa.
Elokuvan moniulotteinen moraali nostaa esiin klassisen kysymyksen siitä, onko oikeutettua tehdä väärin saavuttaakseen sen avulla suurempaa hyvää. Elokuva myös vastaa tähän asettamaansa kysymykseen. Samalla se osoittaa sovinnon ja anteeksiannon parantavan vaikutuksen.
Elokuvan erityisenä ansiona on se, että se ei tee päähenkilöiden erilaisista kulttuuritaustoista teemaa, vaan näyttää monikulttuurisuuden luontevana ja luonnollisena perheiden arjen rikkautena.
Lyhyessä muodossaan elokuva kertoo ison tarinan”.
Tuomarina toimi Zaida Bergroth:
” Elokuva on hienovireisyydessään ja osoittelemattomuudessaan vaikuttava dokumentti syrjäytymisvaarassa olevista nuorista aikuisista. Se antaa äänen niille, joiden ääntä harvemmin kuullaan. Elokuva pääsee hienosti lähelle päähenkilöitään ja näiden arkista todellisuutta.
Yksi dokumentin arvokkaimpia ansioita on henkilöiden valottaminen eri puolilta: nuoret ovat inhimillisiä, sympaattisia ja liikuttavia, mutta väliin myös tunnistettavan ärsyttäviä ja passiivisuudessaan provosoivia. Dokumentti uskaltaa näyttää päähenkilönsä paljaina ja tekee heille tällä tavoin oikeutta, ja luottaa näin myös katsojaansa ollen tarjoamatta helppoa tai yksinkertaistettua katsomiskulmaa.
Myös päähenkilöiden valinta on olennainen osoitus ohjaajan valitsemasta, yksinkertaistuksia välttävästä tavasta lähestyä syrjäytyneisyysaihettaan: päähenkilöt eivät ole kaikkein ilmeisimpiä ääritapauksia. Ei olla etsitty helppoja, dramaattisia tehoja, joilla varmasti saisi katsojassa aikaan tunnereaktion, mutta joiden kautta elokuva helposti jäisi keskustelunavauksena yksipuoliseksi, tekijän ja katsojan yhteiseksi hymistelyksi, ilman todellista kontaktia elokuvan henkilöihin ja näiden maailmaan.
Elokuva ei uhriuta, ei sentimentalisoi, vaan kunnioittaa henkilöitään jättämällä näille myös vastuuta omasta tilanteestaan. Samalla elokuva kuitenkin osoittaa kuvatun maailmaan mahdollisuuksien rajat. Nuorten avatessa taustojaan valottuu myös osattomuuden lähes säännönmukainen periytyminen sukupolvelta toiselle.
Vaikka elokuva ei ole kevein katseltava, tuntuu että ilmassa on sen loputtua enemmän happea – pehmentelemättömyys puhdistaa, keskustelu olennaisista asioista tuntuu taas mahdolliselta. ”
Tuomarina toimi Pirkko Frank-Arkimies:
” Palkittava elokuva on vahvasti kiinni suomalaisessa arjessa ja perheiden elämäntavoissa ja siksi se on merkittävä puheenvuoro nuorten puolesta. Sen sanoma on aito välittäminen. Katso minuun, näe minut, anna mulle aikaa, se pyytää vanhemmilta ja nuorten ihmisten läheisiltä.
Kun elokuva tutustuttaa meidät viiden pojan, pian jo täysi-ikäisten nuorten miesten elämään, se muistuttaa aikuisten tuen tarpeellisuudesta lasten ja nuorten elämän joka vaiheessa. Teos näyttää peilin tavoin kuinka vanhemmat selviävät nuortensa kanssa ja mitä seurauksia heidän valinnoistaan on.
Elokuvan ohjaajan dokumenttitausta näyttäytyy episodielokuvassa myönteisellä tavalla. Luodut henkilöhahmot ovat kuin naapurinpoikia, joiden puolelle katsoja monien ristiriitatilanteiden keskellä asettuu. Nyt palkittava elokuva on ajankohtainen ja tärkeä!”
Tuomarina toimi Iiris Härmä
”Elokuva kulkee rakkaudenkaipuun kentällä ja muistuttaa siitä, miten tärkeää on rakastaa ja arvostaa myös itseään. Assosiatiivisen kuvaston avulla elokuva herättää henkiin hetken, jolloin nuori ihminen kohtaa omassa elämässään kysymyksiä moraalista ja vastuusta omista teoistaan. Hetki on kipeä, mutta se on myös kasvun paikka. Elokuvan dialogissa toteutuva kohtaaminen tuo elokuvaan toivon ja muistutuksen siitä, että me emme ole täällä yksin, vaan voimme auttaa ja tukea toinen toisiamme kasvamaan.”
Tuomarina toimi Veli-Pekka Hänninen:
”Tämän vuotisessa Oulun kansainvälisen lasten- ja nuorten elokuvien kotimaisessa tarjonnassa ilahduttavan monet elokuvat käsittelivät välittämisen teemaa kysyen, ohjaavatko meidän suhtautumisestamme toisiin ihmisiin säännöt ja ennakkokäsitykset vai sydämestä nouseva myötätunto ja yritys ymmärtää myös muiden vähemmän mieluisia piirteitä.
Iholle tuleva kuvaus sinnikkään välittämisen ja tekojen kautta puhuvan rakkauden voimasta. Arkinen kärsivällisyys ja usko ihmisen muuttumiseen hyvän voimalla saavat elokuvassa ansaitsemansa arvon. ”Omaa luokkaansa” liikkuu saarnaamatta ja opettamatta kristillisen arvomaailman ydinalueella.”
Tuomarina toimi Jean Bitar:
“Festivaalin taso osoittautui korkealaatuiseksi. KIELLETTY HEDELMÄ on hieno elokuva. Siinä on poikkeuksellisen mielenkiintoinen, mukaansatempaava ja onnistunut ohjaus. Elokuva oli sekä kaunis ja koskettava että hauska ja järkyttävä. Siinä on niin emotionaalisia kuin yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.
Näiden lisäksi elokuvassa käsitellään myös uskontoa perheiden ja nuorten arkipäivään kuuluvana luonnollisena asiana, siihen liittyvine tunteineen ja tapoineen. Elokuvata heijastuu myös vahva yhteisöllisyyden ja yhteenkuulumisen sekä toisista välittämisen teema. Siten elokuvassa osaltaan toteutuu Kirkon mediasäätiön palkinnon otsikon pyyntö ”Katso minuun…
Elokuva on osoitus nuoren ohjaajan DOME KARUKOSKEN hallitusta ja monella tasolla mahtavasta suorituksesta. Nuoret näyttelijät tekevät erinomaista työtä. Kaikki tämä antaa rohkeutta ja toivoa sekä uutta verta suomalaiselle elokuvanalan tulevaisuudelle.
